torstai 28. helmikuuta 2013

RUISLEIPÄÄ, KIITOS!

Lomalla voi rentoutua vaikka leipoen. Jo parinkymmenen vuoden ajan olen leiponut ruisleipää omaan käyttöön - ja on siitä riittänyt muillekin jaettavaksi. Leivänjuuri on kulkenut mieheni suvussa jo yli vuosisadan ja hyvän, rukiisen leivän siitä saa aikaiseksi.
Ruisleivän leipominen ei ole hätäisen ihmisen hommaa, mutta se palkitsee tekijänsä. Taikinan hapantaminen aloitetaan jo edellisenäpäivänä laittamalla juuri tiinuun (tai saaviin) ja lisätään vettä sekä ruislauhoja sen verran, että saada kiinteähkö velli aikaan. Taikinavelli saa hapantua yön yli ja aamulla lisätään suola ja alustetaan ruisjauhoilla kiinteä taikina. Vaivaamisessa tarvitaan voimaa, joten se käy pienestä aamujumpasta. Kun taikina alkaa irrota nyrkistä, on taikina valmis kohotettavaksi. Siunaan taikinan ristinmerkillä ja samalla pystyn seuraamaan taikinan kohoamista.


Taikina saa kohota parikin tuntia, mutta jos on lsännyt taikinaan hieman hiivaa, käy lyhyempikin nostatusaika. Leipäkakkaroita vaivataan myös pöydällä reilulla otteella, jotta saadaan ylimääräiset ilmat pois taikinasta. Sitten vaan pyöräytetään leivät kohoamaan pöydälle. 


 Leivinuunia on hyvä esilämmittää hieman jo edellispäivänä ja sitten lämmittää kunnolla leivontapäivänä. Laitan tulet uuniin yleensä siinä vaiheessa, kun leivät on leivottu pöydälle. Tasoitan uunin lämpöä paistamalla ensin esim. sämpylöitä tai perunarieskaa. Ruisleipä vaatii hyvän lämmön, ehkä noin 220 astetta, paisto kestää lämmöstä riippuen 1-1,5 tuntia.

 Tupaan leijuu paiston aikana ihana tuoksu! Aito, kuitupitoinen, suomalainen rukiinen leipä on yksi parhaita makuelämyksiä, mitä tiedän.




keskiviikko 27. helmikuuta 2013

ORAVAN EVÄITÄ JA MUUTAKIN...

Eilen käväisin lyhyellä metsävierailulla. Aurinko paistoi ihanasti, linnutkin laulelivat iloisesti, sydämensä kyllydestä. Lämpötila oli plussan puolella, joten lumet sulivat puiden oksilta ja välillä isojakin lumipaakkeja tipahti maahan kovalla ryminällä.




Kotiin tultuani oli vielä pakko käydä kuvaamassa  mummolan pihapiirissä olevaa vanhaa kuusta ja sen alla näkyvää elämää eli oravan eväitä. Oravat olivat hyppineet lähitienoilla  ristiin rastiin ja käyneet välillä "tankkaamassa". Oravan syömät käpyrangat ovat oikeastaan aika kauniita.




Pihassamme ei ole ollut jostain syystä kovin paljon lintuvieraita tänä talvena, vaikka ruokaa olisi ollut tarjolla. Joku muukin on valitellut samaa. No, toissapäivänä oli edes jokunen ruokailija.








tiistai 26. helmikuuta 2013

JÄÄVEISTOKSIA

Käväisin  mieheni kanssa katsomassa jääveistoksia taidekeskus Järvilinnassa. Koko aamun oli pilvinen sää, mutta kun pääsimme perille, repesi pilviverho kuin tilauksesta ja saimme ihastella taideteoksia auringonpaisteessa. Tosin keväinen sää sulatti jo jäätä, joten nyt lienee ollut viimeisimpiä mahdollisuuksia käväistä katsastamassa kokonaisia veistoksia. Hienoja olivat!


lauantai 23. helmikuuta 2013

NYT ALKOI LOMA!

Loma:

                                           Lepoa, kiireettömyyttä

                                           lukemista, ajatusten lentoa

                                           leipomista

                                            liukkaita latuja, liikkumista luonnossa:
                                            kaikesta siitä on hyvä loma tehty!




sunnuntai 17. helmikuuta 2013

JÄÄPUIKKOJA

Kevät tulee varmasti!

Sen todistaa jo sekin, että vaikka on helmikuu, saattaa päivälämpötila olla nollan yläpuolella ja se sulattaa jo vähän lumia. Jääpuikot ovat kauniita, mutta toisaalta: voi harmitus, katonrajassa roikkuvat komeat jääpuikot kertovat myös lämpövuodosta!








Asumme vanhassa talossa, johon on tehty vuosien varrella useampikin lämpöeritys, mutta aina niitä vuotokohtia tuntuu löytyvän.  Talomme vinttikerros on yhtä huonetta lukuunottamatta kylmätilana. Eilen jo pohdittiin, tilataanko kylmään aulatilaan uusi ikkuna vai kaivetaanko jostain varastoista tuplaikkunat esiin ja tilkitään ikkunat kuten ennen vanhaan. Sekin varmaan auttaisi lämmön karkausta taivaan tuuliin.


Räystäistäkin valuu jo vesi ja komeat puikot siihenkin tuntuu kertyvän. Lapsena kevättalven huvia oli irrotella jääpuikkoja. Yksi sun toinen imeksi ja nuoli niitä kuin jäätelöä. Ei silloin tullut pelättyä mahdollisia epäpuhtauksia tai vilustumista.  Lapset ovat lapsia!

perjantai 15. helmikuuta 2013

ILTALUKEMISIA


Viime kesänä tuli piipahdettua Saksassa ja siellä ollessani sain tuttavalta lahjaksi nykyisin Suomessa asuvan saksalaisen Dieter Hermann Schmitzin hauskan kirjan Die Spinnen, die Finnen - mein Leben im hohen Norden. Sitä ei ole kaiketi vielä käännetty suomeksi, mutta kirjan ideahan onkin kertoa juuri saksalaisille hauskoja juttuja meistä suomalaisista. Schmitz on naimisissa suomalaisen Eilan kanssa ja asuu perheineen Tampereella. Koska saksankielentaitoni on päässyt vuosien varrella vähän ruostumaan, käy kirjankin lukeminen hitaasti, mutta silti olen jyvällä  juonesta ja hekotellut herkullisesta tekstistä. Kirjailija on tehnyt tarkkoja huomioita suomalaisista ja suomalaisuudesta. Hän  kirjoittaa pilke silmäkulmassa, mutta  kaikesta päätellen nauttii elämästään täällä Pohjolassa. Tässä yksi esimerkki:  Eräänä pimeänä tammikuun iltana hän mm. kysyy Facebookissa: "Hermann haluaa vihdoinkin tulla suomalaiseksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Parantaa merkittävästi suomenkielentaitoani? Juoda itseni umpihumalaan juhannuksena? Tuntea kansalliseepos Kalevala kannesta kanteen? Kadehtia ruotsalaisia ja  karsastaa venäläisiä? Pitääkö minun syödä joka torstai hernekeittoa? Mitä neuvotte?" Tämän kaltaisesti teksti siis soljuu ja saa lukijansa hymyilemään.



Ihanaa, että joku näkee näin suuren vaivan, kirjoittaa yli 350-sivuisen kirjan tästä pohjoisesta kansasta ja haluaa tulla suomalaiseksi! Tervetuloa vaan!
Ai niin: ja ne Saksassa asuvat tuttavani eivät ole Suomessa koskaan käyneetkään, joten jospa kirja innoittaisi heitäkin tulemaan tänne edes lyhyelle kyläreissulle!


tiistai 12. helmikuuta 2013

ISOVANHEMPIEN PÄIVÄ

Tänään päiväkodissa vietettiin isovanhempien päivää. On aina yhtä suloista katsoa eri sukupolvien kohtaamista, molemminpuolista iloa ja rakkautta. Onneksi on mummoja ja pappoja! Isovanhemmat ovat valtava rikkaus lapsen elämässä. Sanotaan, että lastenlapset ovat elämän jälkiruoka ja heidän kauttaan saadaan vielä uusi mahdollisuus paikata niitä virheitä, mitä omien lasten kanssa tuli  ehkä tehtyä.


Kun itse olin lapsi, mummoni eli isän äiti asui kanssamme samassa taloudessa. 60-luvulla  sellainen perhemuoto oli hyvin tavallista erityisesti maaseudulla. En  ollut lapsena  päivääkään vieraalla hoidossa, sillä mummo katsoi peräämme ja piti meistä hyvää huolta, kun vanhemmat olivat askareissaan. Mummo on muistikuvissani hyvin perinteinen, vähän harmaa, mutta niin rakas! 10-lapsisen perheen kasvattanut Miina-mummo jaksoi pitää sylissä ja selvittää hiusteni takut yöunien jäljiltä. Mummo ei koskaan hätistänyt pois luotaan ja aina hänellä oli aikaa meille lapsille. Mummo suostui jopa kömpimään pöydän alle ja tulemaan "tupaani" kahville. Pienen tytön jännittävä leikkipaikka oli siis joskus pöytäliinan suojissa ja siellä yhdessä leikittiin.
 Usein hiivin mummon viereen alakertaan ja nukahdin hänen lämpöönsä. Mummo kuoli keväällä, kun itse olin aloittanut koulunkäynnin syksyllä. Jotain elämässäni silloin muuttui. Toki aika meni menojaan ja ikävä vähitellen haihtui, mutta ihanat muistikuvat jäivät silti elävinä mieleen.

En ole vielä itse mummo, mutta innolla odotan sitä aikaa. Kenties minäkin saan joskus pitää lapsenlapsiani sylissä ja selvitellä takut hiuksista, rakastaa ehdoitta ja jakaa sitä lämpöä, mitä isovanhemmat lastenlapsiinsa tuhlaavat.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

AARTEITA VINTILTÄ

Viikonloppuna kaivoin esiin aarteita vintiltämme. Isäni sisko Aune asui perheessämme lapsuus- ja nuoruusvuoteni. Hänellä ei ollut omaa perhettä eikä puolisoa, mutta me veljenlapset olimme hänelle kaikki kaikessa. Aune oli nuoruudessaan innokas kansantanhuaja sekä tanhuryhmien ohjaaja. Tietenkin hänellä oli oma kansallispuku ja muistan lapsena usein selailleeni Aunen kansallispukukuvastoa, koska kuvat olivat niin kauniit ja värikkät. Viikonlopun löytö herätti paljon mukavia muistoja ja lähes yhtä innolla tutkin nytkin kuvia. 



 Aune oli myös taitava ompelija. Kun hän muutamia vuosia sitten kuoli, "pelastin" hänen jäämistöstään laatikollisen vanhoja vaatteiden kaavoja. Niitä ei missään nimessä henno heittää pois, sillä ne kertovat tiettyä ajankuvaa: 50-luvulla naiset pukeutuivat paljon naisellisemmin kuin nykyään, 60-luvulla vaatetus oli jo huomattavasti suoraviivaisempaa ja muodot peittävää. Suloisia muistoja!



LIUKU, LAUKU LASKIAISTA!

Hyvää laskiassunnuntaita!

Yöllä oli satanut uutta lunta. Heräsin jo neljän jälkeen siihen, kun auraava traktori kolisteli kotimme ohitse kylätiellä. Houkuttelin unta vähää vaille kuuteen, mutta sitten luovutin ja nousin ylös, hain lehden postilaatikoltamme ja nautin kiireettömästä hetkestä uutisten äärellä.

On sitä lumentuloa riittänyt koko päiväksi. Päätiet ovat jäiset ja nämä kylätietkin pupperoiset. No, aikansa sataa ja joskus vielä tulee aurinkokin esiin. Leivoin eilen laskiaispullia ja niitä maistelimme heti tuoreeltaan. Kyllä täällä pohjolassa alkava paastonaika otetaan aika pienimuotoisesti vastaan: lasketaan pulkkamäessä, syödään hernekeittoa ja laskiaispullia. Kuumaverisimmissä maissa järjestetään kunnon karnevaalit värikkäine ja tanssivine paraateineen, mutta kyllä tämmöiselle jäyhälle kansalle sopii paremmin matalan profiilin juhlinta.




Meillä ei laskettu enää pulkkamäessä, mutta puolison kanssa sentään käveltiin kyläkoululle, jossa oli laskiaismarkkinat. Tarjolla oli arpajaisia, myyjäistuotteita, hiustenleikkuuta, puukkojen terotusta ym. Tietysti siellä oli myös mahdollisuus syödä hernekeittoa, jota mekin siellä nautimme.







Myyjäisten tuotolla tuetaan lähetystyötä, joten rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Tarttuipa meidänkin mukaamme mansikkahilloa, kurpitsasalaattia sekä sitruunainen kuivakakku.